Miesten mie­len­ter­veys ei parane vai­ke­ne­mal­la: myös miehellä on oikeus pyytää apua

Miesten mielenterveydestä puhutaan Suomessa enemmän kuin ennen, mutta liian usein vasta silloin, kun ongelmat ovat jo kasvaneet suuriksi. Nuorten miesten kohdalla tämä on erityisen huolestuttavaa. Liian moni oppii jo nuorena, että omista tunteista kannattaa vaieta, vaikeudet pitää kestää ja apua pyydetään vasta viimeisenä keinona.

Olen itse 25-vuotias mies. Sain mielenterveysongelmiini apua jo 19-vuotiaana, mutta minunkin oli vaikea puhua niistä. Kesti pitkään ennen kuin pystyin myöntämään edes itselleni, etten pärjännyt yksin. En halunnut vaikuttaa heikolta. En halunnut, että muut näkisivät minussa jotain sellaista, mitä itsekin oli vaikea hyväksyä.

Jälkikäteen ajatellen juuri siinä oli yksi suurimmista ongelmista. Apua olisi pitänyt uskaltaa pyytää aikaisemmin.

Mie­hel­le­kin pitää antaa lupa näyttää tun­teen­sa

Monelle miehelle on tuttu ajatus siitä, että pitää vain kestää. Ei saa valittaa. Ei saa itkeä. Ei saa näyttää pelkoa tai epävarmuutta. Jos elämä tuntuu liian raskaalta, pitäisi puristaa hampaat yhteen ja jatkaa eteenpäin.

Patriarkaaliset sukupuolinormit eivät vahingoita vain naisia. Ne voivat myös opettaa miehiä tukahduttamaan omia tunteitaan. Pojalle voi muodostua käsitys, että herkkyys tekee hänestä huonomman miehen ja avun pyytäminen kertoo epäonnistumisesta.

Tämä on vaarallinen ajatus.

Mies voi olla vahva ja silti itkeä. Hän voi pärjätä monessa asiassa ja silti tarvita apua. Hän voi olla vastuullinen, itsenäinen ja kykenevä huolehtimaan muista, vaikka oma mieli olisi täysin loppu.

Avun pyytäminen ei tee miehestä heikkoa. Jos jotain, siinä on valtavasti rohkeutta.

Mie­len­ter­veys­pal­ve­lui­den pitää löytää myös ne miehet, jotka eivät puhu

Kelan tiedot osoittavat, kuinka suuri ero mielenterveyspalveluiden käytössä on sukupuolten välillä. Vuonna 1997 syntyneistä naisista 15,9 prosenttia on saanut kuntoutuspsykoterapiaa, miehistä vain 3,6 prosenttia.

Tätä ei pidä tulkita niin, että naiset saisivat liikaa apua. Päinvastoin. Meidän pitää kysyä, miksi niin moni mies ei pääse avun piiriin.

Kaikki miehet eivät tule vastaanotolle sanomaan, että he voivat huonosti. Pahoinvointi voi näkyä hiljaisuutena, eristäytymisenä, ärtyneisyytenä, päihteiden käyttönä tai siinä, ettei enää jaksa kiinnostua mistään. Jos palvelujärjestelmä odottaa ihmisen itse tunnistavan ongelmansa ja hakevan apua, osa putoaa väistämättä ulkopuolelle.

Siksi mielenterveyspalveluiden pitää olla helposti saavutettavia ja riittävästi resursoituja. Kouluissa ja oppilaitoksissa tarvitaan psykologeja ja kuraattoreita. Perusterveydenhuollossa pitää päästä nopeasti keskustelemaan ammattilaisen kanssa. Nuorille miehille pitää tarjota myös sellaisia matalan kynnyksen palveluita, joissa avun hakeminen ei tunnu suurelta askeleelta.

Hy­vin­voin­ti­val­tio ei saa odottaa ro­mah­dus­ta

Mielenterveysongelmien hoitaminen ei saa riippua siitä, kuinka paljon rahaa ihmisellä tai hänen perheellään on. Yksityinen terapia ei ole todellinen vaihtoehto kaikille.

Jos haluamme ehkäistä syrjäytymistä, yksinäisyyttä ja työkyvyn menettämistä, mielenterveyteen on panostettava ennen kuin ongelmat muuttuvat kriiseiksi. Se on inhimillisesti oikein ja myös yhteiskunnan kannalta järkevää.

Mutta ennen kaikkea tarvitsemme muutoksen siihen, miten pojista kasvatetaan miehiä.

Minä haluan elää yhteiskunnassa, jossa nuori mies voi sanoa ääneen, että pelottaa. Jossa hän voi myöntää olevansa yksinäinen. Jossa hän voi itkeä ilman, että joku käskee ryhdistäytyä.

Minulta kesti liian kauan puhua omista ongelmistani, koska pelkäsin näyttäväni heikolta. En halua, että yhdenkään toisen miehen tarvitsee tehdä samaa.