Ta­lous­kas­vun var­jo­puo­let ja os­to­voi­man eri­ar­vois­tu­mi­nen

Suomen talouden kasvusta puhutaan helposti hyvänä uutisena kaikille. Minusta tässä keskustelussa unohtuu kuitenkin liian usein tärkein kysymys: näkyykö talouskasvu tavallisen ihmisen elämässä?

Tässä tekstissä käytän lähteenä Laboren tuoretta tutkimustietoa ostovoiman kehityksestä. Sen luvut kertovat karua kieltä siitä, miten eri tuloluokissa elävien suomalaisten taloudellinen asema on kehittynyt.

Vuonna 2026 alimman tulokymmenyksen ostovoiman ennustetaan heikkenevän 3,5 prosenttia. Ylimmässä tulokymmenyksessä ostovoiman ennustetaan puolestaan kasvavan 2,2 prosenttia. Vuosien 2023–2026 aikana ero kasvaa vielä suuremmaksi: pienituloisimman kymmenyksen ostovoima heikkenee 5,4 prosenttia, kun suurituloisimman kymmenyksen ostovoima kasvaa 10,8 prosenttia.

Minusta näiden lukujen pitäisi herättää paljon nykyistä suurempi keskustelu.

Ta­lous­kas­vu ei riitä, jos ihmisten rahat vä­he­ne­vät

Talouskeskustelussa puhutaan usein keskimääräisestä ostovoimasta. Keskiarvo ei kuitenkaan kerro, miltä taloustilanne näyttää pienituloisen ihmisen keittiönpöydän ääressä.

Jos rahat kuluvat jo vuokraan, ruokaan, lääkkeisiin ja muihin välttämättömiin menoihin, muutaman prosentin heikennys ei ole mikään abstrakti tilastomuutos. Se tarkoittaa sitä, että jostain täytyy luopua.

Minusta juuri tästä pitäisi puhua enemmän. Talouskasvu ei ole itseisarvo. Sen merkitys näkyy vasta siinä, parantaako se ihmisten elämää.

Leik­kauk­sil­la on hintansa

Suomessa sosiaaliturvaa on viime vuosina leikattu useista kohdista. Samalla pienituloisten arkeen vaikuttavat asumisen, ruoan ja muiden välttämättömien menojen kustannukset.

Oma näkemykseni on, että näitä asioita ei voi tarkastella toisistaan irrallaan. Kun pienituloisten etuuksia leikataan, heidän taloudellinen liikkumavaransa pienenee entisestään.

Samaan aikaan suurituloisimpien ostovoima vahvistuu. Tässä on mielestäni yksi suomalaisen talouspolitiikan keskeisistä ongelmista.

Kyse ei ole siitä, etteikö yhteiskunnassa olisi rahaa. Kyse on siitä, miten sitä jaetaan.

Pie­ni­tu­loi­suus ei saa olla sääs­tö­koh­de

Laboren tutkimustiedot osoittavat myös eroja elämäntilanteiden välillä. Vuokralla asuvien ostovoiman kasvu jää vuosina 2023–2026 noin 1,7 prosenttiin, kun omistusasunnossa asuvilla kasvu on noin 7,5 prosenttia. Yksinhuoltajatalouksissa ostovoima kasvaa vain noin prosentin.

Minusta nämä luvut kertovat siitä, että talouspolitiikassa pitäisi katsoa keskiarvojen sijaan ihmisten todellista arkea.

Ratkaisu ei voi olla se, että pienituloisia pyydetään jatkuvasti sopeutumaan uusiin leikkauksiin. Suunnan pitää olla päinvastainen. Perusturvaa on vahvistettava, kohtuuhintaista asumista lisättävä ja verotusta kehitettävä oikeudenmukaisemmaksi. Hyvätuloisilla ja suurten varallisuuksien omistajilla on oltava suurempi vastuu yhteisten palvelujen rahoittamisesta.

Hyvinvointivaltion tehtävä ei ole etsiä säästöjä kaikkein heikoimmassa asemassa olevilta.

Jos talous kasvaa mutta pienituloisten ostovoima heikkenee, jotain on pahasti pielessä. Talouspolitiikan tavoitteena pitää olla ihmisten hyvinvoinnin parantaminen, ei pelkkien kasvulukujen kaunistelu.