Ta­lous­ku­rin laskua ei pidä lähettää pie­ni­tu­loi­sil­le

Orpon ja Purran hallituksen talouspolitiikassa on yksi asia, joka on tullut harvinaisen selväksi: kun julkista taloutta sopeutetaan, pienituloiset joutuvat usein maksajiksi.

Hallituksen perustelu on tuttua. Velkaa on liikaa, menoja pitää karsia ja julkinen talous on saatava tasapainoon. Suomen talouden ongelmia ei pidä vähätellä. Niistä ei kuitenkaan saisi seurata, että pienituloisten toimeentuloa pitäisi heikentää.

Talouspolitiikka ei ole luonnonvoima. Se on valintoja siitä, mistä säästetään, mitä verotetaan ja millaisesta yhteiskunnasta ollaan valmiita pitämään kiinni.

So­si­aa­li­tur­van leik­kaa­mi­nen ei luo työ­paik­ko­ja

Hallituksen työpolitiikkaa on perusteltu sillä, että sosiaaliturvan heikentäminen kannustaa ihmisiä töihin. Ajatus kuulostaa paperilla yksinkertaiselta, mutta työelämä ei toimi niin.

Jos kokoaikaista työtä ei ole tarjolla, etuuden leikkaaminen ei luo uutta työpaikkaa. Jos ihminen on työkyvytön, pienempi toimeentulo ei palauta hänen työkykyään. Jos tarjolla on vain vähän työtunteja, niitä ei synny lisää sillä, että sosiaaliturvaa leikataan.

Sen sijaan toimeentulon heikentäminen voi lisätä velkaantumista ja vaikeuttaa aivan tavallisten menojen, kuten ruoan, lääkkeiden ja asumisen, maksamista. Kun ongelmat kasvavat tarpeeksi suuriksi, niiden seuraukset näkyvät myös terveydenhuollossa ja muissa julkisissa palveluissa.

Siksi köyhyyden lisääminen ei ole järkevää työllisyyspolitiikkaa.

Julkista taloutta voi ta­sa­pai­not­taa myös toisin

Suomen julkinen talous tarvitsee ratkaisuja. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jokainen säästö pitäisi etsiä niiden ihmisten toimeentulosta, joilla on jo valmiiksi vähän.

Vasemmistoliitto on esittänyt noin yhdeksän miljardin euron kokonaisuuden julkisen talouden tasapainottamiseksi. Siinä painotetaan muun muassa veroratkaisuja, yritystukien tarkastelua ja veropohjan vahvistamista.

Tässä on talouskeskustelun olennainen kysymys: kenen vastuulla yhteisten menojen rahoittaminen lopulta on?

Kun vaihtoehtoina ovat pienituloisen toimeentulon heikentäminen tai suurempituloisille ja yrityksiin kohdistuvat veroratkaisut, kyse ei ole siitä, ettei vaihtoehtoja olisi. Kyse on siitä, millaisia valintoja hallitus haluaa tehdä.

Hy­vin­voin­ti­val­tio ei ole ylel­li­syys­tuo­te

Suomalainen hyvinvointivaltio on rakennettu ajatukselle, että ihmisen ei pidä joutua yksin silloin, kun elämässä menee huonosti. Sairastuminen, työttömyys tai pienituloisuus eivät saa tarkoittaa sitä, että ihmisarvoinen elämä muuttuu mahdottomaksi.

Terveydenhuolto, koulutus ja sosiaaliturva eivät ole yhteiskunnan ylimääräisiä menoja. Ne ovat palveluita, joiden varaan miljoonien ihmisten elämä rakentuu.

Siksi hallituksen leikkauksista pitää puhua myös niiden todellisten vaikutusten kautta. Budjettikirjassa kyse on euroista. Ihmisen elämässä kyse voi olla ruoasta, lääkkeistä, vuokrasta tai siitä, pystyykö kuukauden lopussa maksamaan kaikki laskunsa.

Jos julkista taloutta halutaan vahvistaa, keskustelun ei pitäisi alkaa siitä, mitä pienituloisilta voidaan vielä ottaa.

Parempi kysymys kuuluu: miten yhteiskunta voidaan rahoittaa niin, ettei talouskurin hintaa sysätä aina niiden maksettavaksi, joilla on vähiten varaa siihen?

Siihen myös hallituksen pitäisi vastata.