It­se­mur­hien määrä on laskussa, mutta avun tarve vaatii päät­tä­väis­tä otetta

Suomessa on viime vuosikymmenten aikana tehty pitkäjänteistä ja tuloksellista työtä itsemurhien ehkäisemiseksi. Vielä 1990-luvun alussa maassamme menetettiin noin 1 500 ihmistä itsemurhille vuosittain, kun taas 2020-luvulla määrä on vakiintunut noin 750 kuolemaan vuodessa. Tämä positiivinen kehitys on osoitus siitä, että itsetuhoisuutta voidaan ennaltaehkäistä, kun yhteiskunta tarjoaa riittävää apua ja panostaa moniammatilliseen yhteistyöhön.

Yhteisön voima ja eh­käi­sy­työn jat­ku­vuus

MIELI ry:n itsemurhien ehkäisykeskuksen päällikkö Marena Kukkonen korostaa, että saavutetut tulokset eivät ole yksittäisten ratkaisujen summa. Kyse on vuosikymmenten aikana hiotusta yhteistyöstä, jossa sosiaali- ja terveydenhuollon toimijat, viranomaiset, järjestöt, läheiset ja vapaaehtoiset muodostavat tiiviin verkoston. Itsemurhien ehkäisy ei ole vain yksilön kohtaamista, vaan se on yhteiskunnallinen investointi ihmisten hyvinvointiin ja turvallisuuteen.

Kukkonen kuitenkin muistuttaa, että myönteinen kehitys ei jatku itsestään. Erityistä huolta aiheuttaa nuorten tilanne. Tuoreimmat tilastot osoittavat, että itsetuhoisuus koskettaa nykyään voimakkaasti erityisesti nuoria sukupolvia. THL:n tilastojen mukaan vuonna 2025 kirjattuja itsemurhayrityksiä oli eniten 18–22-vuotiaiden ikäryhmässä, ja seuraavaksi yleisimmin 13–17-vuotiailla. Samaan aikaan 30–44-vuotiaat miehet muodostavat tilastollisesti suurimman riskiryhmän itsemurhakuolemissa.

Pal­ve­lui­den pirs­tou­tu­mi­nen on suuri riski

Poliittisessa keskustelussa mielenterveystyö nähdään toisinaan kulueränä, mutta asiantuntijat näkevät asian toisin. Kun yhteiskunnalliset rakenteet, kuten hyvinvointialueet ja järjestöjen matalan kynnyksen kriisiapu, pirstoutuvat, heikoimmassa asemassa olevien mahdollisuus saada apua ajoissa heikkenee. Toimivien rakenteiden purkaminen tilanteessa, jossa mielenterveyden kuormitus kasvaa, on riski, jota ei tulisi ottaa.

Lopulta kysymys on inhimillisyydestä. Itsemurhakuolema jättää syvän jäljen läheisiin, aiheuttaen usein pitkäaikaista traumatisoitumista, masennusta ja toimintakyvyn heikkenemistä. Siksi oikea-aikainen tuki ei palvele vain itsetuhoista ihmistä, vaan koko yhteisöä. Kuten Marena Kukkonen kiteyttää: apua on oltava saatavilla nopeasti, kun elämä tuntuu siltä, ettei ulospääsyä enää ole. Ehkäisytyön heikentäminen tässä tilanteessa olisi vastuutonta politiikkaa, joka uhkaa murentaa saavutetun turvaverkon.