Eu­ta­na­sia on ih­mi­s­oi­keus ja mie­len­ter­veys­ky­sy­mys – In­hi­mil­li­nen kuolema kuuluu kaikille, ei vain rik­kail­le

Sisältövaroitus: Teksti käsittelee parantumatonta sairautta, kuolemaa, kärsimystä ja vakavia mielenterveysteemoja. Jutussa esiintyvän Hennan nimi on muutettu hänen yksityisyytensä suojelemiseksi.

Viimeiset kuukaudet olivat yhtä piinaavaa odotusta. Kyse ei ollut paranemisesta, sillä toivo siitä oli menetetty jo aikoja sitten. Kyse oli siitä, milloin tämä vääjäämätön, turha kärsimys vihdoin loppuu.

Kun sairaudesta puhutaan, katse kiinnittyy lähes aina kehoon. Sen varjossa kulkee kuitenkin toinen, näkymätön kriisi: ihmisen henkinen mureneminen. Sen, jolla vakavasti sairas ihminen ja hänen läheisensä pakotetaan elämään viikkokausia kestävässä tuskassa, jättää syvät ja elinikäiset arvet mieleen. Se on jatkuvaa traumaattista hälytystilaa, joka murentaa mielenterveyttä pikkuhiljaa.

Tämä on Hennan ja hänen isänsä tarina. Se on pysäyttävä osoitus siitä, miten eutanasiapuute lainsäädännössä murentaa ihmisen henkisen kestävyyden, syventää eriarvoisuutta ja jättää vierellä kulkevat trauman vangiksi.

Kun hal­lin­nan tunne katoaa, tilalle tulee syvä toi­vot­to­muus

Hennan isä muistetaan naurustaan ja rasvaisista työvaatteistaan. Hän oli omilla jaloillaan seisova, luonnossa liikkuva ihminen ja perheensä vankka tuki.

Kun aggressiivinen syöpä vei mennessään voimat ja itsemääräämisoikeuden, isän henkinen hätä kasvoi fyysisen kivun rinnalla sietämättömäksi. Kun ihminen menettää täysin hallinnan kehoonsa ja arkeensa, tilalle astuu murskaava toivottomuus.

Palliatiivisessa hoidossa tehtiin kaikkensa, mutta kipukynnyksen ylittyessä lääkkeet eivät enää riittäneet. Isä ei pelännyt kuolemaa. Hän pelkäsi sitä hallitsematonta, nöyryyttävää henkistä ja kehollista murenemista, johon nykyinen järjestelmä hänet pakotti.

Sivusta seuraaminen rikkoi myös Hennan mielen. Yöt muuttuivat unettomiksi ja ahdistus oli läsnä joka hetki.

"Pahinta oli se henkinen avuttomuus. Katsoin ihmistä, jota rakastin eniten maailmassa, ja huomasin toivovani, että tämä kaikki olisi jo ohi. Se ajatus ajoi minut syvään syyllisyyteen. Kaikkein surullisinta on, että viimeiset muistot isästä ovat pelkkää tuskaa. En muista niiltä viikoilta rauhaa, vaan ainoastaan ihmisen, joka makasi kivuissaan ja odotti vain kärsimyksen päättymistä", Henna kuvailee.

Pa­ko­tet­tu kärsimys lau­kai­see eli­ni­käi­sen trauman

Eräänä iltana isä katsoi Hennaa silmiin ja sanoi lauseen, joka ei jätä rauhaa:

"Suomi on tässä asiassa täysin takapajuinen. Jos kyseessä olisi perheen koira tai kissa, pystyisimme päästämään sen kärsimyksistä inhimillisesti. Mutta ihmisen pitää maata tässä ja riutua loppuun asti."

Tämä pitkitetty piina ei päättynyt isän kuolemaan. Tilalle tuli kierre, jossa yhdistyivät traumaattinen suru, uupumus ja syyllisyys. Toisen tuskallisen riutumisen katseleminen aiheuttaa haavoja, joiden käsitteleminen on vienyt vuosia.

Jos ihmiselle ei tarjota arvokasta loppua eikä läheiselle kriisiapua, synnytetään tietoisesti uutta pahoinvointia maassa, jonka mielenterveyspalvelut ovat jo valmiiksi kriisiytyneet. Nykyinen lainsäädäntö jättää ihmiset yksin traumansa kanssa samalla, kun mielenterveyspalveluita leikataan.

Sama eettinen taakka kohtaa sairaaloiden henkilökuntaa. Saattohoidossa työskentelevät hoitajat ja lääkärit joutuvat katsomaan vierestä tuskaa, johon heillä ei ole lupaa tarjota lopullista helpotusta. Tämä synnyttää työntekijöille syvää moraalista uupumusta ja eettistä kuormitusta, joka murentaa mielenterveyttä ja ajaa heitä pois raskasta työtä tekevästä terveydenhuollosta.

In­hi­mil­li­syys ei saa olla kiinni lompakon pak­suu­des­ta

Valtava enemmistö suomalaisista – tutkimusten mukaan noin 80 prosenttia – kannattaa eutanasian laillistamista. Silti päätöksenteko polkee paikallaan. Päättäjien puheessa vedotaan periaatteisiin kaukana sairaalaosastojen todellisuudesta.

Hennalle tämä keskustelu tuntuu syvän loukkaavalta.

"Ne päättäjät, jotka tiukimmin vastustavat armokuolemaa, tekevät ratkaisuja erillään todellisesta elämästä. Jos he joutuisivat istumaan edes yhden vuorokauden sairaalasängyn vieressä katsomassa, kun oma rakas ihminen huutaa kipua eikä morfiini enää auta, heidän kantansa muuttuisi välittömästi", Henna sanoo.

Oikeus arvokkaaseen kuolemaan on vähitellen alistettu myös luokkakysymykseksi. Varakkailla on mahdollisuus matkustaa ulkomaille ostamaan itselleen armollinen loppu, kun taas tavallisella palkansaajalla tai eläkeläisellä tätä vaihtoehtoa ei ole. Inhimillisyys ja oikeus päättää omasta kehosta eivät saa olla kiinni varallisuudesta.

In­hi­mil­li­sem­pi tu­le­vai­suus: Miten suo­je­lem­me ihmistä ja mieltä?

Kyse ei ole vain kivun katkaisemisesta, vaan ihmisen perusoikeudesta hallita omaa elämäänsä loppuun saakka. Mielenterveyden ja ihmisarvon turvaamiseksi tarvitsemme selkeitä muutoksia:

• Eutanasia osaksi julkista terveydenhuoltoa: Jokaisella on oltava täysin maksuton ja yhdenvertainen oikeus eutanasiaan ilman varallisuusrajoja, kun kyseessä on sietämätön ja parantumaton sairaus.
• Hoitotahdon sitovuuden vahvistaminen: Henkilön on voitava määritellä hoitotahdossa eutanasiatoive ennakkoon myös edenneen muistisairauden varalle. Näin yksilön itsemääräämisoikeus toteutuu riippumatta siitä, mikä hänen ilmaisukykynsä on viimeisillä hetkillä.
• Mielenterveysperusteisen eutanasian mahdollistaminen: Kehollisen ja henkisen kärsimyksen erottelu on keinotekoista. Eutanasiamahdollisuus on ulotettava koskemaan myös vakavaa, pitkittynyttä ja hoitoon reagoimatonta psykiatrista kärsimystä, kun ihmisen oma painava ja vakaa tahto sitä vaatii.
• Automaattinen mielenterveystuki läheisille ja hoitajille: Sattohoidossa olevien läheisille sekä raskasta hoitotyötä tekevälle henkilökunnalle on taattava matalan kynnyksen psyykkinen kriisiapu ilman jonottamista tai byrokratiaa.

Kuolema kohtaa meidät jokaisen, mutta tapa, jolla se tapahtuu, määrittelee yhteiskuntamme sivistystason. Kun kieltäydymme antamasta ihmiselle oikeutta päättää omasta kehostaan ja mielestään sen viimeisinä hetkinä, emme suojele elämää – me ainoastaan pitkitämme kidutusta ja kylvämme elinikäistä traumaa seuraavalle sukupolvelle. Lainsäädäntö on korjattava heti, sillä joka ikinen viivytelty päivä jättää jälkeensä murtuneita ihmisiä.