Talouskasvu ei lupaa turvaa – Työmarkkinoiden jumi jatkuu ja tekoäly uhkaa työntekijöiden asemaa

Suomalaisen työväen arki näyttää synkältä, vaikka talouseliitin ja hallituksen puheissa väläytelläänkin valoisampia kasvulukuja. Tuoreimmat Tilastokeskuksen tiedot osoittavat karun todellisuuden: talouden toivottu käänne ei heijastu työllisyyteen, ja työttömyysaste on jämähtänyt heinäkuussa 10,5 prosenttiin. Työttömien määrä on kasvanut 20 000 hengellä viime vuodesta. Tämä on tuomio Orpon-Purran hallituksen politiikalle. Se lupasi työllisyyttä ja kasvua, mutta antoi tilalle leikkauksia ja epävarmuutta. Lasku lankeaa jälleen niille, joilla on vähiten varaa maksaa.

Työllisyyden kasvu on pysähtynyt – hallituksen lupaukset kariutuivat

Keskuskauppakamarin pääekonomisti Jukka Appelqvist toteaa, että työllisyys on tällä hetkellä vaakasuunnassa. Vaikka Säästöpankkiryhmä on nostanut talouskasvuennusteensa 2,2 prosenttiin, tavallisen palkansaajan kannalta tämä kasvu ei näy työpaikkojen lisääntymisenä. Työllisten määrä on pysynyt samalla tasolla kuin vuosi sitten. Hallitus perusteli sosiaaliturvan kiristyksiä ja työntekijöiden oikeuksien heikennyksiä sillä, että ne muka luovat työpaikkoja. Nyt näemme, ettei mikään näistä lupauksista pidä. Appelqvistin mukaan yritysten rekrytointihalut eivät ole muuttuneet konkreettisiksi teoiksi, vaikka odotukset ovatkin kyselyissä parantuneet. Pakko ja kepitys eivät työllistä ketään.

Tekoäly ja pääoman kylmä laskuoppi

Erityisen huolestuttavana kehityksenä nousee esiin ekonomisti Juhana Brotheruksen arvio tekoälyn vaikutuksesta työllisyyteen. Brotheruksen mukaan tekoälyn kehitys tuo uudenlaista epävarmuutta rekrytointeihin. Työntekijän näkökulmasta tämä tarkoittaa, että työnantajat tarkastelevat ihmistä entistä kylmemmin pelkkänä investointina: kannattaako tätä ihmistä palkata, jos hänet voidaan korvata teknologialla lähitulevaisuudessa? Tässä paljastuu koko järjestelmän logiikka. Ihminen on pääomalle vain kustannuserä, jonka voi hylätä heti kun kone tekee saman halvemmalla. On kuitenkin muistettava, ettei tämä ole luonnonlaki vaan poliittinen valinta: yhteiskunta voi päättää, kenen ehdoilla teknologiaa käytetään. Tuottavuuden hedelmät valuvat omistajille, kun taas riski ja turvattomuus jäävät työntekijöille.

Brotherus arvioi, että yritysten kynnys palkata on noussut pitkän matalasuhdanteen vuoksi. Työpaikkojen saaminen vaatii nyt tilauskirjojen täyttymistä aiempaa paksummiksi. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jäljellä olevien työntekijöiden jaksamista venytetään äärimmilleen: harvempi tekee enemmän samalla palkalla, samalla kun yritykset pitävät voitot itsellään eivätkä uskalla palkata lisää väkeä, vaikka kysyntää olisi.

Kenen ehdoilla taloutta rakennetaan?

Tilastot kertovat myös sukupuolittuneesta erosta: työllisiä miehiä oli 5 000 vähemmän ja naisia 5 000 enemmän kuin vuosi sitten. Nämä luvut eivät kuitenkaan kerro sitä inhimillistä hintaa, jota maksetaan, kun 20–64-vuotiaiden työllisyysaste junnaa 75,4 prosentissa. Työväenluokan näkökulmasta tilanne on selvä: pääoman etu ohjaa rekrytointia, ja teknologinen kehitys käännetään työllisyyden edistämisen sijaan välineeksi, jolla työntekijöiden asemaa heikennetään entisestään. Orpon hallitus on valinnut puolensa. Se suojelee omistavaa luokkaa ja jättää palkansaajat oman onnensa nojaan.

Toisin voidaan tehdä. Julkiset investoinnit, vahva työehtojen turva ja teknologian valjastaminen työntekijöiden hyväksi loisivat kestävää työllisyyttä. Se vaatii poliittista tahtoa asettaa ihmiset voittojen edelle. Kun talous kasvaa mutta työllisyys ei, on kysyttävä suoraan: kenelle tämä kasvu oikein kuuluu, ja kuinka kauan työväen odotetaan maksavan toisten voitoista?