Mielenterveyden itsehoito ja yhteiskunnan vastuu: Psykologin nostama menetelmä herättää kysymyksiä hoidon saavutettavuudesta

Stressi, unettomuus ja ahdistus eivät ole vain yksilöiden sisäisiä kamppailuja. Ne ovat oireita sairaasta yhteiskunnasta. Kun toimeentulo on jatkuvasti uhattuna ja työelämä puristaa ihmisestä irti kaiken mahdollisen, on täysin loogista, että mielemme murtuu. Pahoinvointi ei synny tyhjiössä, vaan se kasvaa niistä epävarmoista oloista, joihin meidät on pakotettu. Siksi mielenterveys on pohjimmiltaan kysymys vallasta: kenen ehdoilla ja kenen voittojen vuoksi me elämme itsemme loppuun?

Psykoterapeutti Juha Siira on nostanut julkisuudessa esiin menetelmän, joka lupaa helpotusta ahdistukseen ja stressiin jopa 15 minuutissa. Tällainen "ultralyhyt terapia" herättää väistämättä kysymyksiä siitä, mihin suuntaan mielenterveyden hoitoa ollaan viemässä.

En voi avata Siiran konkreettisia neuvoja, koska alkuperäinen artikkeli on piilotettu maksumuurin taakse. Voin kuitenkin jakaa jotain omakohtaista. Olen itse kamppaillut pitkäkestoisen ahdistuksen kanssa ja kamppailen edelleen. Vuosien varrella olen joutunut etsimään omat selviytymiskeinoni, kun yhteiskunnan tarjoama apu on loistanut poissaolollaan.

Keinoja, jotka ovat auttaneet minua

• Voimakkaat aistikokemukset. Kun ahdistus salpaa hengen ja ajatukset kiertävät kehää, tartun jääpalaan ja puristan sitä nyrkissäni. Joskus syön vahvan pastillin. Kipu ja kylmyys pakottavat aivot takaisin tähän hetkeen ja katkaisevat paniikin kierteen.
• Ahdistuksen hyväksyminen. Ennen yritin taistella ahdistusta vastaan kaikin voimin, mikä vain ruokki sitä. Nykyään yritän antaa sen tulla. Totean ääneen, että nyt ahdistaa, ja annan tunteen vyöryä yli. Kun sitä ei yritä torjua, se menettää usein terävimmän kärkensä.
• Totaalinen kieltäytyminen. Olen opetellut sanomaan ei. Kun voimavarat ovat lopussa, perun menot ja kieltäydyn ylimääräisistä velvollisuuksista. Se ei ole itsekkyyttä, vaan itsesuojelua maailmassa, joka vaatii meiltä jatkuvaa suorittamista.
• Kehon ravistelu. Ahdistus ei asu vain päässä, se jähmettää koko kehon. Kun olo on sietämätön, nousen ylös ja ravistelen kirjaimellisesti käsiäni, jalkojani ja koko kehoani. Se purkaa fyysistä jännitystilaa ja muistuttaa, että minä hallitsen ruumistani, ei ahdistus.

Nämä keinot ovat auttaneet minua. Ne eivät ole taikatemppuja eivätkä korvaa oikeaa hoitoa. Ne ovat kuitenkin pitäneet minut pinnalla silloin, kun jono psykiatriselle sairaanhoitajalle on ollut kuukausien mittainen.

Onko nopea apu ratkaisu rakenteelliseen ongelmaan?

On inhimillistä etsiä ilmaisia ja nopeita keinoja pahan olon helpottamiseksi. Silti on pakko kysyä, kenen vastuulla mielenterveyden hoito lopulta on. Jos vastuu vieritetään yhä enemmän yksilön harteille ja kotona tehtäviin harjoituksiin, todelliset syyt jäävät kokonaan käsittelemättä. Jääpalan puristaminen ei maksa erääntynyttä sähkölaskua. Kehon ravistelu ei korvaa lakkautettua terveysasemaa tai turvaa työpaikkaa.

Kun kaikkein köyhimmiltä ja väsyneimmiltä odotetaan, että he hoitavat itsensä terveiksi ilmaisilla itsehoitovinkeillä, vallanpitäjät pesevät kätensä vastuusta. Ahdistuksen juuret ovat usein taloudellisessa epävarmuudessa, riistämisessä ja luokkaeroissa. Niitä ei hengitetä pois. Ne vaativat rakenteellista muutosta.

Todellinen hyvinvointi ei synny siitä, että jokainen taistelee yksin omassa kolkassaan selviytyäkseen seuraavaan päivään. Se syntyy solidaarisuudesta ja siitä, että rakennamme yhteiskunnan, joka palvelee meitä kaikkia. Mielenterveyspalvelut kuuluvat jokaiselle, eivät vain niille, joilla on varaa ostaa apu jonon ohi yksityiseltä lääkäriasemalta. Kun palvelut ovat yhteisiä ja maksuttomia, kenenkään arvoa ei mitata lompakon paksuudella. Se on perusoikeus, ei hyväntekeväisyyttä.

Yhteenveto

Välitöntä helpotusta tuovat selviytymiskeinot ovat arvokkaita, ja ne ovat pelastaneet minutkin lukemattomia kertoja. Ne eivät kuitenkaan saa muuttua verukkeeksi, jolla oikeutetaan palveluiden leikkaaminen ja hoitojonojen venyttäminen. Yksilön hätäkeinot eivät korvaa yhteiskunnan turvaverkkoa.

Pahoinvointi ei ole luonnonlaki. Se on poliittisten valintojen tulos. Niin kauan kuin ihmisten terveydestä ja perustarpeista tehdään kauppatavaraa, ahdistus vain syvenee. Vasta kun otamme vallan takaisin ja teemme hyvinvoinnista yhteisen, jakamattoman asian, alamme todella purkaa ahdistuksen juurisyitä. Meidän ei pidä vain sopeutua sairaaseen järjestelmään, vaan meidän on muutettava se.