Talousvaikeudet ja horjuva turvaverkko murentavat suomalaisten mielenterveyttä

Suomessa on käynnissä mielenterveyskriisi, joka ei ole seurausta huonosta säästä tai maailmantalouden tuulista. Se on tehty päätöksillä. MIELI ry:n kriisipalveluiden tuoreet tiedot kertovat karua kieltään: Kriisikeskusbarometrin mukaan kriisiapuun hakeutuvien vointi on heikentynyt merkittävästi viimeisen vuoden aikana. Talousvaikeudet, sosiaaliturvan leikkaukset ja rapautuvat julkiset palvelut näyttäytyvät nyt suorana pahoinvointina, joka ajaa yhä useamman kriisipuhelimen ja keskusteluavun piiriin.

Tämä ei ole sattumaa eikä luonnonlaki, vaan politiikan tulos. Orpon–Purran hallituksen leikkaukset ovat osuneet juuri niihin, joilla oli jo ennestään vähiten pelivaraa: työttömiin, pienituloisiin, sairaisiin ja lapsiperheisiin. Kun asumistukea kavennetaan, työttömyysturvaa heikennetään ja indeksikorotukset jäädytetään samanaikaisesti, tulos on väistämätön. Yhä useampi putoaa turvaverkon läpi, ja putoaminen näkyy kriisipuhelimen toisessa päässä.

MIELI ry:n puhelin- ja verkkokriisityön päällikkö Susanna Winter kuvaa tilannetta vakavaksi. ”Talouden haasteet näkyvät monenlaisina vaikeuksina. Se voi olla huolta rahojen riittämättömyydestä perusmenoihin, jopa sinnittelyä nälän kanssa tai ilman tarvittavia lääkkeitä”, Winter listaa. Erityisesti yli 30-vuotiaiden keskuudessa rahahuolet ovat korostuneet, ja työttömyyden pelko estää monia hakeutumasta edes työterveyshuollon piiriin.

Näiden sanojen takana on karu todellisuus. Kun ihminen joutuu valitsemaan lääkkeiden ja ruoan välillä, kyse ei ole yksilön jaksamisesta vaan yhteiskunnan tekemästä valinnasta. Hallitus on päättänyt kaivaa säästöt heikoimpien selkänahasta ja varjella samalla suurituloisimpien ja omistavan luokan etuja. Se on luokkapolitiikkaa, jota ei pidä kutsua millään kauniimmalla nimellä.

Yhteiskunta, joka ei enää kannattele

Ihmiset kokevat yhä vahvemmin, ettei yhteiskunta kannattele heikommassa asemassa olevia niin kuin ennen. Tämä turvattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne ei ole kuvitelmaa, vaan täysin perusteltu reaktio politiikkaan, joka on järjestelmällisesti purkanut hyvinvointivaltion suojaverkkoa. Kun julkisiin palveluihin pääsy vaikeutuu, vastuu ihmisestä vieritetään järjestöille, jotka nekin kamppailevat resurssiensa kanssa. Barometrin vastaajista 61 prosenttia arvioi sosiaali- ja terveyspalveluihin pääsyn heikentyneen viimeisen vuoden aikana. Samaan aikaan hyvinvointialueiden rahoitusta kiristetään, ja tulos näkyy suljettuina vuodeosastoina, lakkautettuina lähipalveluina ja pitenevinä jonoina.

Asia on sanottava suoraan: Orpon–Purran hallitus ei ole ottanut mielenterveyskriisiä tosissaan. Juhlapuheissa puhutaan hyvinvoinnista, mutta budjetissa mielenterveyspalvelut jäävät kerta toisensa jälkeen lapsipuolen asemaan. Terapiatakuu junnaa, matalan kynnyksen palvelut ovat riittämättömiä, ja hallitus tekee samaan aikaan päätöksiä, jotka suoraan lisäävät ahdistusta ja epätoivoa. Kriisiä ei voi ratkaista, jos sen syitä eli köyhyyttä, epävarmuutta ja eriarvoisuutta samanaikaisesti syvennetään.

Nuoret kantavat huolta tulevaisuudesta, monet ikääntyneet tuntevat itsensä yhteiskunnan rasitteeksi arvokkaan voimavaran sijaan. Tämä näköalattomuus on suoraa seurausta politiikasta, jossa mielenterveys- ja riippuvuuspalveluihin pääsy on muuttunut yhä vaikeammaksi tiukentuneiden kriteerien ja niukkojen resurssien vuoksi. Mutta ihminen ei ole rasite. Rasite on järjestelmä, joka mittaa ihmisarvoa työmarkkina-asemalla ja tuottavuudella.

Välttämätön apu on turvattava

Vaikka tilanne on synkkä, tukea on edelleen saatavilla. Viime vuonna MIELI ry:n keskusteluavussa oli 180 000 kohtaamista, ja kesällä kriisipuhelimen vastausprosentti nostettiin 40 prosenttiin lahjoitusrahoilla palkattujen kriisityöntekijöiden avulla. Se kertoo järjestön venymiskyvystä ja työn kriittisestä tärkeydestä, mutta se on myös hälytysmerkki. Ihmishenkiä pelastava työ ei saisi olla lahjoitusten varassa silloin, kun valtiolla riittää rahaa aivan muuhun.

Järjestöapu ei voi eikä saa korvata yhteiskunnan vastuuta. Kun ihminen, joka ei selviä arjen kuluista, kokee ulkopuolisuutta ja itsetuhoisia ajatuksia, tarvitaan rakenteellisia muutoksia, ei vain kriisikeskusten ensiapua. Mielenterveys on erottamattomasti sidoksissa toimeentuloon, turvallisuudentunteeseen ja luottamukseen siitä, että palvelut toimivat silloin, kun niitä tarvitaan.

Ratkaisut ovat olemassa, ja ne ovat poliittisia. Perusturva, josta ihminen tulee toimeen. Maksuton ja saavutettava mielenterveyshoito osana julkista terveydenhuoltoa. Terapiatakuu toteutettuna kunnolla, ei vain paperilla. Julkisten palveluiden vahvistaminen leikkaamisen sijaan. Nämä eivät ole utopioita, vaan valintoja, joihin varakkaalla yhteiskunnalla on kaikki mahdollisuudet, jos poliittista tahtoa löytyy. Kysymys ei ole rahasta vaan siitä, kenen puolelle valta asettuu. Ihmisten luottamus on juuri nyt koetuksella, ja se ansaitaan takaisin vain yhdellä tavalla: lopettamalla leikkauspolitiikka ja asettamalla ihmiset markkinoiden edelle.