Di­ag­noo­si ei ole tuomio: Mie­len­ter­veys on yh­teis­kun­nal­li­nen kysymys

Sain ensimmäisen virallisen diagnoosini noin parikymppisenä. Paperissa luki vaikea masennus ja jatkuva ahdistuneisuus. Vuotta myöhemmin psykiatri pyöräytti arviointinsa uusiksi ja vaihtoi diagnoosin kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi, kun masennuksen rinnalla alkoi näkyä rajua maniajaksoja. Silloinkin ajattelin vielä sitkeästi, että kyllä tämä tästä ja elämä jatkuu.

Sitten sairauteni kuva muuttui jälleen ja astui täysin uuteen mittakaavaan. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi purettiin, ja tilalle kirjoitettiin skitsoaffektiivinen mielialahäiriö. Todellisuudentajua horjuttavat oireet, kuten pään sisäiset äänet ja jatkuva turvattomuuden tunne, olivat tulleet osaksi arkeani.

Kun aloin lukea tietoa skitsoaffektiivisesta mielialahäiriöstä, sydäntäni puristi. Ennusteet vaikuttivat synkiltä. Koin valtavaa pelkoa ja surua. Mietin, oliko tämä tässä ja enkö koskaan saisi elää tavallista, turvallista elämää.

Arki mie­li­a­lo­jen ja harhojen pai­nees­sa: Sairaus ei kadonnut, mutta sen kanssa voi elää

Arki skitsoaffektiivisen mielialahäiriön kourissa on ollut rajua kamppailua. Sairaus ei ole mikään kevyt taakka. Se on heittänyt minut syvimpiin masennuksen syövereihin, nostanut ylikierroksilla käyviin maniavaiheisiin ja välillä repinyt todellisuudentajuni täysin kappaleiksi. Olen kuullut ääniä, joita muut eivät kuule, ja kokenut musertavaa tunnetta siitä, että minua seurataan ja uhataan jopa omassa kodissani.

Ajatus siitä, että diagnoosin jälkeen kaikki vain korjaantuisi, olisi valhe. Kamppailen oireiden kanssa edelleen.

Lääkityksen ja hoidon ansiosta nuo raskaat vaiheet tulevat nykyään huomattavasti harvemmin, mutta ne muistuttavat olemassaolostaan yhä. Joskus äänet palaavat kuiskailemaan taustalle tai turvattomuuden tunne leikkaa kirkkaan päivän läpi. Ero entiseen on siinä, että enää ne eivät hallitse koko elämääni.

Kaikesta tästä huolimatta pystyn rakentamaan toimivaa ja hyvää arkea. Pystyn keskittymään asioihin, jotka antavat minulle merkitystä. Osallistun yhteiskunnalliseen keskusteluun, pidän puoleni ja teen välillä media-alan töitä. Koodaan verkkosivuja ja teen hakukoneoptimointia yrityksille. Se osoittaa itselleni ja muille, että mieli voi horjua, mutta ammattitaito ja inhimillinen arvo eivät katoa minnekään.

Älä pelästy di­ag­noo­si­a­si: Se on kartta hoitoon, ei elin­kau­ti­nen

Jos istut juuri nyt lääkärin vastaanotolla kädessäsi uusi diagnoosipaperi ja mielessäsi musertava pelko tulevasta, haluan sanoa sinulle tämän: älä pelästy. Elämä ei lopu tähän.

Diagnoosi ei ole tuomio eikä se määrittele sinun ihmisarvoasi tai mahdollisuuksiasi. Se on vain työkalu ja kartta oikean avun äärelle. Sairaudesta huolimatta jokaisella on mahdollisuus rakentaa ja elää täysin tavallista, hyvää ja omannäköistään arkea.

Yhteiskunnan ja työelämän asenteiden on kuitenkin muututtava. Meidän on haastettava jäykkä työkulttuuri ja luotava tilaa joustavuudelle. Vakavan mielenterveyden haasteen kanssa elävä ihminen ei ole toisen luokan kansalainen tai sivustakatsoja. Hän on osaava tekijä ja täysivaltainen yhteiskunnan jäsen, kunhan olosuhteet ovat inhimilliset.

Yksilön syyl­lis­tä­mi­nen on lo­pe­tet­ta­va: Mie­len­ter­veys­k­rii­si on yh­teis­kun­nal­li­nen häiriö

Kun ihminen sairastuu mieleltään, yhteiskunta tarjoaa usein vastaukseksi yksilökeskeistä puhetta elämänhallinnasta, kestävyydestä ja omasta vastuusta. Meille opetetaan, että mielen horjuminen on henkilökohtainen epäonnistuminen.

Tämä on valhe. Mielenterveyskriisi ei synny tyhjiössä, vaan se on suoraa seurausta järjestelmästä, joka arvottaa ihmisen vain hänen tuottavuutensa perusteella.

Suomessa sadattuhannet ihmiset kamppailevat mielenterveyden haasteiden kanssa. Samaan aikaan julkisesta terveydenhuollosta leikataan, palveluita ajetaan alas ja terapiaan pääsystä on tehty etuoikeutettujen etu. Kun julkinen sektori ajetaan ahtaalle, ihminen jätetään yksin diagnoosinsa ja selviytymiskamppailunsa kanssa.

Ihmisen mielen särkyminen ei ole pelkkää biologiaa tai sattumaa. Se on vastaus epävarmuuteen, köyhyyteen, jatkuvaan suorituspaineeseen ja sosiaalisten turvaverkkojen purkamiseen. Oikeistolainen leikkauspolitiikka ei ainoastaan vaikeuta hoitoon pääsyä, vaan se luo aktiivisesti niitä olosuhteita, jotka ajavat ihmiset uupumukseen ja kriisiin.

Mie­len­ter­veys­ma­ni­fes­ti: Ra­di­kaa­lit uu­dis­tuk­set paremman huomisen puolesta

Emme tarvitse enää yhtään kaunista puhetta tai mielenterveysviikkoa, joiden aikana taputetaan olalle. Tarvitsemme radikaalia, rakenteellista muutosta, sillä mielenterveys on perusoikeus eikä kauppatavara. Tämän muutoksen saavuttamiseksi meidän on vaadittava seuraavia toimia:

• Maksuton ja välitön terapia kaikille: Hoitoon pääsyn on oltava nopeaa ja täysin maksutonta. Terapiatakuu on toteutettava ilman monimutkaista byrokratiaa tai kuukausien jonotusta. Ennaltaehkäisevän avun on oltava saatavilla ennen kuin kriisi syvenee psykoosiksi tai syväksi masennukseksi.
• Yksityistämisen ja voiton tavoittelun lopettaminen terveydenhuollossa: Mielen terveys ei saa olla liikevaihtokysymys. Terveydenhuollon resurssit on palautettava kokonaisuudessaan vahvaan, julkisesti rahoitettuun järjestelmään, jossa hoitopäätökset tehdään tarpeen eikä lompakon paksuuden mukaan.
• Toimeentulon turvaaminen sairastumisen aikana: Sairastuminen ei saa tarkoittaa köyhyysloukkuun joutumista. Perustoimeentulon on oltava tasolla, joka takaa ihmisarvoisen elämän ilman nöyryyttävää tukirumbaa. Toimeentuloturvan ja sosiaaliturvan leikkaukset on peruttava välittömästi.
• Mielenterveyssairauksien stigman purkaminen ja stabiilin elämän mahdollistaminen: Skitsoaffektiivisen mielialahäiriön tai muiden raskaampien diagnoosien kanssa elävät ihmiset tarvitsevat pitkäjänteistä tukea eivätkä syrjäyttämistä työ- ja yhteisöelämästä. Yhteiskunnan on joustettava ja luotava tilaa moninaisuudelle.

Mieli voi särkyä, mutta jär­jes­tel­män ei tarvitse murentaa meitä

Minun tarinani osoittaa, että vaikeimmastakin diagnoosista ja ajoittaisista oireista huolimatta voi jatkaa eteenpäin. Toimiva lääkitys, oikea hoito ja mahdollisuus toteuttaa itseään antavat voimaa. Kenenkään elämää ei kuitenkaan pitäisi jättää sen varaan, sattuuko kohdalle osumaan riittävästi tuuria ja resursseja.

Paperilla oleva diagnoosi voi selittää kokemuksiasi, mutta se ei koskaan määritä rajojasi. Meillä kaikilla on oikeus tavalliseen, turvalliseen arkeen, unelmiin ja paikkaan tässä yhteiskunnassa.

On aika lakata syyllistämästä sairastuneita ja alkaa korjata sitkeitä rakenteita. Mielenterveyskamppailu ei ole yksilön häpeä, vaan se on yhteiskunnallinen taistelu tasa-arvoisemman tulevaisuuden puolesta. Me emme suostu enää hiljenemään tai piiloutumaan diagnoosiemme taakse. Me vaadimme tilamme, vaadimme hoitomme ja rakennamme maailman, jossa jokainen mieli saa olla rikki ilman, että se murenetaan kokonaan.