Työt­tö­myys ei ole kuntien vika

Suomessa on tehty viime vuosina päätöksiä, joiden seuraukset näkyvät nyt kuntien taloudessa ja ennen kaikkea työttömien ihmisten arjessa. Vuoden 2025 alussa TE-palvelut siirtyivät kunnille, ja samalla kuntien vastuu työttömyyden kustannuksista kasvoi. Muutos tehtiin tilanteessa, jossa pitkäaikaistyöttömyys on lisääntynyt ja työmarkkinoiden tilanne on muutenkin vaikea.

Ongelma on siinä, että kunnilta odotetaan paljon enemmän kuin mihin niillä tosiasiassa on mahdollisuuksia. Kunta voi järjestää palveluita ja tukea työnhakijaa, mutta se ei voi päättää ihmisen terveydestä, palauttaa menetettyä työkykyä tai synnyttää työpaikkoja tyhjästä. Silti työttömyydestä koituvia kustannuksia on siirretty yhä enemmän kuntien kannettavaksi.

Tässä tilanteessa kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat vaarassa jäädä järjestelmän väliin.

Pit­kä­ai­kais­työt­tö­män työkyky voi jäädä sel­vit­tä­mät­tä

Pitkäaikaistyöttömyyden taustalla on monenlaisia tilanteita. Yksi tarvitsee koulutusta, toinen uuden ammatin ja kolmas kuntoutusta tai mielenterveyspalveluita. Osa ihmisistä on kuitenkin ollut työelämän ulkopuolella niin pitkään, että olisi syytä selvittää perusteellisesti, onko heidän työkykynsä enää riittävä työn tekemiseen.

Tämä ei ole aina helppoa. Jos ihminen on ollut esimerkiksi kymmenen vuotta poissa työelämästä, ei ole olemassa tuoretta työtehtävää, johon hänen toimintakykyään voitaisiin suoraan verrata. Tilanne vaikeutuu entisestään silloin, kun taustalla on pitkäaikaisia selkä-, nivel- tai mielenterveysongelmia, joiden vaikutus toimintakykyyn on kasvanut vähitellen.

Työssä oleva ihminen voi saada sairauslomaa ja hänen työkykyään voidaan arvioida suhteessa omaan työhönsä. Pitkäaikaistyöttömällä vastaavaa vertailukohtaa ei välttämättä ole. Myös lyhyiden sairauslomien hakeminen voi olla vähäistä, jos niiden vaikutukset toimeentuloon aiheuttavat epävarmuutta.

Näin voi syntyä tilanne, jossa ihminen ei tosiasiassa pärjää työelämässä, mutta hänen työkyvyttömyydestään ei ole kertynyt riittävästi tietoa. Silloin hän saattaa jatkaa vuodesta toiseen työttömänä, vaikka oikea ratkaisu voisi olla kuntoutus tai työkyvyttömyyden perusteella myönnettävä etuus.

Työkyvyn ar­vi­oin­tiin tar­vi­taan parempia pal­ve­lui­ta

Työkyvyttömyyseläkettä ei tietenkään pidä myöntää pelkän pitkäaikaistyöttömyyden perusteella. Jos ihminen kykenee työhön, hänelle pitää tarjota siihen mahdollisuus ja tarvittava tuki. Yhtä tärkeää on kuitenkin tunnistaa ne tilanteet, joissa työkyky on oikeasti heikentynyt niin paljon, ettei tavallinen työllisyyspalvelu enää ratkaise ongelmaa.

Tähän tarvitaan nykyistä parempaa yhteistyötä terveydenhuollon, kuntoutuksen ja työllisyyspalvelujen välillä. Vaikeimmissa tapauksissa työkykyä voitaisiin arvioida moniammatillisessa yksikössä, jossa olisi käytettävissä esimerkiksi kuntoutuslääketieteen, työterveyden ja psykiatrian osaamista. Tällainen palvelu voisi auttaa tilanteissa, joissa yhden vastaanottokäynnin tai yksittäisen lääkärinlausunnon perusteella kokonaisuutta on vaikea arvioida.

Tavoitteena ei pitäisi olla eläkkeelle siirtäminen, vaan oikean ratkaisun löytäminen. Jos kuntoutuksesta on hyötyä, sitä pitää saada. Jos ihminen pystyy palaamaan työelämään, häntä pitää auttaa siinä. Jos työkyky on pysyvästi menetetty, asia pitää pystyä osoittamaan ilman, että ihminen joutuu vuosikausiksi eri palveluiden väliin.

Samalla myös julkisia varoja käytettäisiin järkevämmin. Ihmisen jatkuva ohjaaminen työllisyyspalvelusta toiseen ei ole halpaa, jos todellinen ongelma onkin hoitamaton sairaus tai pysyvästi alentunut työkyky.

Kuntien ei pidä kantaa yksin työt­tö­myy­den kus­tan­nuk­sia

Kuntien kasvavaa vastuuta on perusteltu sillä, että paikallistasolla tunnetaan alueen työmarkkinat ja palvelutarpeet. Tässä on järkeä. Kunnilla on paljon sellaista paikallista tietoa, jota valtakunnallisessa järjestelmässä ei aina ole.

Vastuun siirtäminen ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että työttömyyteen vaikuttavat ennen kaikkea paljon laajemmat tekijät. Kun talous heikkenee, työpaikkoja katoaa ja pitkäaikaistyöttömyys kasvaa, kunta ei voi ratkaista ongelmaa yksin.

Kuntaliiton mukaan työttömyyden kasvu rasitti kuntataloutta merkittävästi vuonna 2025. Samaan aikaan pitkäaikaistyöttömien määrä on noussut korkealle tasolle. Kuntien vastuulle on siis tullut lisää kustannuksia juuri silloin, kun niiden taloudelliset mahdollisuudet ovat muutenkin tiukilla.

Tässä kohtaa pitäisi kysyä, onko suunta oikea. Onko järkevää rakentaa järjestelmää, jossa kunta joutuu maksamaan yhä enemmän tilanteesta, jonka juurisyihin sillä on rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa?

Minusta ei ole.

Työt­tö­myys­tur­van pitää turvata ihminen, ei ran­gais­ta häntä

Ihmisen arvo ei riipu siitä, onko hänellä juuri nyt työpaikkaa. Työttömyys ei tee ihmisestä vähemmän arvokasta, eikä sairastuminen ole epäonnistuminen, josta ihmistä pitäisi rangaista.

Työ on ihmiselle tärkeää sekä toimeentulon että osallisuuden kannalta, ja siksi työhön pääsemistä pitää aidosti tukea. Mutta työllisyyspolitiikka ei voi perustua ajatukseen, että jokainen ihminen saadaan työmarkkinoille lisäämällä velvoitteita ja taloudellista painetta. Jos taustalla on sairaus tai merkittävä toimintakyvyn heikkeneminen, tarvitaan terveydenhuoltoa ja sosiaaliturvaa, ei uusia sanktioita.

Siksi pitkäaikaistyöttömien työkyvyn arviointiin pitää panostaa nykyistä enemmän. Ihmisen tilanteen selvittäminen mahdollisimman aikaisessa vaiheessa on parempi vaihtoehto kuin vuosien mittainen epävarmuus, jonka aikana ongelmat ehtivät vain kasvaa.

Samalla kuntien vastuuta on tarkasteltava kriittisesti. Kunnan tehtävä ei voi olla toimia viimeisenä maksajana tilanteessa, jossa ihminen tarvitsee ensisijaisesti terveydenhuollon, kuntoutuksen tai työkyvyttömyysetuuden kaltaista tukea.

Hyvinvointivaltio ei ole olemassa vain niitä varten, joilla menee hyvin. Sen merkitys näkyy silloin, kun ihminen sairastuu, menettää työnsä tai ei enää pysty vastaamaan toimeentulostaan omin voimin. Silloin yhteiskunnan tehtävä ei ole kysyä ensimmäisenä, miten kustannus saadaan siirrettyä seuraavalle taholle, vaan miten ihmisen tilanne voidaan oikeasti ratkaista.

Työttömyyttä ei pidä hoitaa pelkillä sanktioilla, eikä työkyvyttömyyttä saa hukuttaa byrokratiaan. Ihmiselle on annettava mahdollisuus työhön silloin, kun hän siihen pystyy, ja turva silloin, kun hän ei enää pysty. Se on toimivan hyvinvointivaltion vähimmäisvaatimus.