Skit­so­af­fek­tii­vi­nen häiriö ja vaikea ahdistus – miksi puhun avoi­mes­ti mie­len­ter­vey­des­tä­ni

Mielenterveysongelmista puhutaan nykyään enemmän kuin ennen, mutta kaikista asioista ei vieläkään ole helppo puhua. Masennuksesta ja ahdistuksesta on tullut monelle tuttuja aiheita, mutta kun mukaan tulevat psykoosi, äänien kuuleminen, vainoamisen kokemukset tai sairaalahoito, moni vaikenee.

Minä en halua vaieta.

Minulla on skitsoaffektiivinen mielialahäiriö ja vaikea ahdistuneisuus. Olen elänyt niiden kanssa jo vuosia, ja ne ovat vaikuttaneet voimakkaasti siihen, millaista elämäni on ollut. Haluan kertoa siitä avoimesti, koska mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa ei saada vähenemään sillä, että puhumme vain sellaisista asioista, joista on helppo puhua.

Minulle tämä ei ole vain mielenterveydestä kirjoittamista. Tämä on oman elämäni kertomista sellaisena kuin se on ollut.

Mie­len­ter­vey­s­on­gel­mat alkoivat jo nuorena

Kun katson elämääni taaksepäin, ongelmat eivät alkaneet siitä hetkestä, kun sain ensimmäisen diagnoosini. Olin jo alaikäisenä usein huonossa kunnossa. Yläkouluikäisenä kärsin voimakkaasta ahdistuksesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Opettajan kysymykseen vastaaminen, esitelmän pitäminen tai huomion kohteeksi joutuminen saattoi tuntua ylivoimaiselta. Aloin vältellä tilanteita, jotka aiheuttivat liikaa ahdistusta, ja se vaikutti myös koulunkäyntiini.

En kuitenkaan hakenut apua.

Häpesin. Ajattelin, että minun pitäisi vain pärjätä kuten muidenkin. En silloin ymmärtänyt, että kyse ei ollut siitä, että olisin vain huono kestämään tavallista elämää. Jos olisin saanut apua aikaisemmin, koulunkäyntini olisi voinut sujua aivan eri tavalla.

Siksi pidän edelleen tärkeänä sitä, että mielenterveysongelmista puhutaan jo silloin, kun ongelmat ovat vasta alkamassa. Nuoren ei pitäisi joutua odottamaan siihen asti, että elämä on täysin sekaisin ennen kuin hän uskaltaa kertoa tarvitsevansa apua.

19-vuo­ti­aa­na hain en­sim­mäi­sen kerran apua

Olin 19-vuotias, kun menin terveyskeskuslääkärille mielenterveyteen liittyvien ongelmieni vuoksi. Minulla todettiin vaikea masennus ja vaikea ahdistuneisuus. Sain ensimmäiset masennus- ja ahdistuslääkkeeni ja aloin käydä psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla.

Lääkityksiä vaihdettiin useita kertoja, koska niistä ei ollut minulle riittävästi apua. Yksi merkittävä käänne tuli, kun minulle määrättiin venlafaksiinia. Sen jälkeen energiani nousi rajusti. Nukuin hyvin vähän, otin paljon velkaa ja pelasin uhkapelejä. Tein asioita, joita en normaalissa mielialassani olisi tehnyt.

Jälkikäteen katsottuna tämä oli yksi ensimmäisistä merkeistä siitä, ettei kyse ollut pelkästään masennuksesta ja ahdistuksesta.

Myöhemmin minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sain mielialaa tasaavaa lääkitystä, jonka avulla masennus- ja maniajaksoja saatiin paremmin hallintaan. Olin tuolloin noin 22-vuotias ja ajattelin, että ehkä vihdoin löytyi selitys sille, mitä elämässäni oli tapahtunut.

Sitten sairauden kuva muuttui uudelleen.

Psy­koot­ti­set oireet muut­ta­vat di­ag­noo­sin

Lääkitys auttoi jonkin aikaa, mutta lopulta se ei enää tehonnut samalla tavalla. Masennus- ja maniajaksot palasivat, ja niiden rinnalle tuli vahvaa psykoottisuutta. Kuulin ääniä ja koin vainoamisen tunteita.

Aluksi ajateltiin, että psykoottiset oireet liittyvät masennusjaksoihin. Se oli ymmärrettävä tulkinta, sillä myös kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön voi liittyä psykoottisia oireita. Minun kohdallani alkoi kuitenkin vähitellen näkyä jotain muuta: psykoottisia oireita esiintyi myös silloin, kun mielialani oli tasainen.

Se oli ratkaiseva ero.

Lopulta psykiatrini muutti diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä skitsoaffektiiviseksi mielialahäiriöksi. Skitsoaffektiivisessa häiriössä esiintyy sekä psykoottisia että merkittäviä mielialaoireita. Keskeinen ero esimerkiksi kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön verrattuna on se, että psykoottisia oireita voi esiintyä myös ilman samanaikaista merkittävää masennus- tai maniajaksoa.

Minun kohdallani uusi diagnoosi alkoi selittää paremmin sitä kokonaisuutta, jonka kanssa olin elänyt.

Olen kuullut ääniä, mutta se ei tee minusta vaa­ral­lis­ta

Olen kuullut ääniä. Sanon sen suoraan, koska en halua kiertää asiaa vain siksi, että se saattaa kuulostaa joidenkin mielestä pelottavalta.

Äänien kuuleminen voi olla hyvin todellinen ja ahdistava kokemus. Psykoosiin voi liittyä aistiharhoja, harhaluuloja ja muutoksia siinä, miten ihminen tulkitsee ympäristöään. Kokemukset ovat kuitenkin yksilöllisiä, eikä kaikilla psykoosia kokevilla ole samanlaisia oireita.

Olen myöhemmin lukenut paljon myös muiden skitsoaffektiivista häiriötä sairastavien kokemuksia. Niissä näkyy hyvin, kuinka erilaisia ihmisten tilanteet voivat olla. Jotkut kuvaavat vaikeita ääniä ja vainoamisen kokemuksia, toiset taas kertovat siitä, kuinka oikean lääkityksen ja tuen avulla elämä on vähitellen tasaantunut. Monelle sairaus on aaltoileva: välillä arki toimii hyvin ja välillä oireet vievät toimintakyvyn lähes kokonaan.

Minun ei tarvitse ajatella, että jokainen näistä kokemuksista olisi samanlainen kuin omani. Päinvastoin. Se kertoo siitä, kuinka monenlaisia mielenterveysongelmia sairastavat ihmiset ovat.

Psykoosi ei tee ihmisestä automaattisesti vaarallista. Diagnoosi ei kerro ihmisen luonteesta tai siitä, miten hän kohtelee muita ihmisiä. Minä olen paljon muutakin kuin sairauteni.

Sopivan lää­ki­tyk­sen löy­tä­mi­nen vei aikaa

Vaikka lääkityksellä saatiin masennus- ja maniajaksot paremmin hallintaan, psykoottiset oireet jatkuivat. Sopivan lääkeyhdistelmän löytäminen vei pitkän ajan. Lääkkeitä jouduttiin muuttamaan useita kertoja, eikä jokainen yritys toiminut.

Se oli raskasta. Kun jokin lääke ei auta, seuraava vaihtoehto ei välttämättä tunnu kovin lupaavalta. Silti hoitoa jatketaan, koska tavoitteena on löytää kokonaisuus, jonka avulla elämästä tulee mahdollisimman vakaata.

Minun kohdallani sellainen kokonaisuus lopulta löytyi. En ole ollut nyt vuoteen vuodeosastolla tarkkailussa.

En ajattele sen tarkoittavan, että olisin parantunut kokonaan. Ajattelen sen tarkoittavan, että hoitoni toimii tällä hetkellä paremmin kuin aikaisemmin.

Miksi en tällä hetkellä pysty työ­e­lä­mään?

Työkyvyttömyys on asia, jonka kanssa olen joutunut taistelemaan Kelan kanssa vuosia. Nyt olen viimein saanut Kelalta päätöksen työkyvyttömyyseläkkeestä.

Päätös ei tarkoita minulle sitä, etten haluaisi tehdä töitä. Päinvastoin. Haluan vielä opiskella ja päästä myöhemmin työelämään. Tällä hetkellä ongelma on siinä, ettei vointini ole ollut riittävän vakaa siihen.

Minulla on ollut voimakasta ahdistusta, pitkiä huonoja kausia, vaikeita mielialavaihteluita, psykoottisia oireita ja sairaalahoitojaksoja. Sosiaalisten tilanteiden pelko on vaikeuttanut toimintaani jo nuoruudesta lähtien. Vaikeimpina aikoina tavallinenkin arki on voinut vaatia enemmän voimia kuin ulkopuolinen ihminen voisi kuvitella.

Työssä pitäisi pystyä pitämään kiinni aikatauluista, keskittymään, kohtaamaan muita ihmisiä ja selviytymään myös huonommista päivistä. Minulla ei tällä hetkellä ole siihen riittävää ja pitkäkestoista toimintakykyä.

Työkyvyttömyyseläke kertoo tämänhetkisestä tilanteestani. Se ei kerro sitä, millaisena haluan elämäni nähdä tulevaisuudessa.

Haluan vielä opis­ke­le­maan ja työ­e­lä­mään

En halua olla loppuelämääni työkyvyttömyyseläkkeellä.

Haluan vielä opiskelemaan. Haluan myöhemmin työelämään. Haluan tehdä asioita, joista olen kiinnostunut ja joilla on minulle merkitystä.

En kuitenkaan halua kiirehtiä takaisin vain siksi, että voisin todistaa muille olevani kunnossa. Haluan ensin saada vointini pidemmäksi aikaa vakaaksi. Kun elämä on ollut riittävän pitkään tasapainossa, voin alkaa selvittää, millainen opiskelu tai työ sopisi minulle ja mihin pystyn.

Tämä on minulle tärkeä ero. Se, että olen nyt työkyvytön, ei tarkoita, etten haluaisi tehdä töitä. Ihminen voi tarvita työkyvyttömyyseläkettä tässä vaiheessa elämäänsä ja silti haluta rakentaa tulevaisuutta, jossa opiskelu tai työelämä ovat jälleen mahdollisia.

Minä haluan uskoa siihen tulevaisuuteen.

Mie­len­ter­vey­s­on­gel­ma ei tee ih­mi­ses­tä vähemmän ar­vo­kas­ta

Mielenterveysongelmat ovat vieneet minulta paljon. Ne ovat vaikuttaneet kouluun, arkeen, toimintakykyyn ja tulevaisuuden suunnitelmiin. Olen ollut sairaalassa, käynyt läpi useita lääkityksiä ja joutunut taistelemaan Kelan kanssa työkyvystäni.

Mutta elämäni ei ole pelkkä kertomus sairastamisesta.

Teen edelleen asioita, joista pidän. Minulla on omia tavoitteita ja suunnitelmia. Haluan kirjoittaa, tehdä sisältöä, vaikuttaa yhteiskunnassa ja oppia uusia asioita. Kun vointini on riittävän pitkään vakaa, haluan myös opiskella ja katsoa, mitä työelämä minulle voisi tarjota.

Sairaus voi rajoittaa ihmisen elämää ilman, että se vie hänen ihmisarvoaan.

Työkyvyttömyys ei tee kenestäkään laiskaa. Sairausloma ei tarkoita, ettei ihminen yrittäisi. Eläkkeellä oleminen ei tarkoita, ettei ihmisellä olisi tavoitteita. Joskus tärkeintä on saada oma elämä ensin takaisin sellaiseen asentoon, että tulevaisuutta voi jälleen rakentaa.

Siksi puhun sai­rau­des­ta­ni avoi­mes­ti

Olisin itse nuorempana tarvinnut enemmän ihmisiä, jotka olisivat puhuneet mielenterveysongelmista tavallisella ja suoraan ymmärrettävällä tavalla. Olisin halunnut kuulla, että ahdistuksesta saa puhua. Että psykoosista saa puhua. Että ääniä voi kuulla ja silti olla tavallinen ihminen. Että sairaalahoito ei tee ihmisestä epäonnistunutta.

Siksi puhun tästä nyt.

En halua, että joku nuori häpeää sitä, ettei pysty samaan kuin muut. En halua, että psykoosin kokenut ihminen joutuu pelkäämään muiden suhtautumista. En halua, että työkyvyttömyyseläkkeellä oleva ihminen nähdään ihmisenä, joka ei halua tehdä mitään.

Mielenterveysongelmista pitäisi voida puhua niin, ettei ihminen muutu diagnoosinsa vangiksi.

Minulla on skitsoaffektiivinen mielialahäiriö ja vaikea ahdistuneisuus. Olen kokenut masennusta, maniaa ja psykoottisia oireita. Olen kuullut ääniä. Olen ollut sairaalassa. Olen joutunut taistelemaan työkyvystäni vuosia.

Silti minulla on edelleen tulevaisuus.

Haluan vielä opiskelemaan. Haluan vielä työelämään. Haluan rakentaa elämääni uudelleen rauhassa ja silloin, kun vointini sen mahdollistaa.

Ehkä tärkein asia, jonka olen kaiken tämän keskellä oppinut, on se, ettei ihmisen tarvitse todistaa arvoaan olemalla tehokas ja työkykyinen.

Ihminen on arvokas myös silloin, kun hän tarvitsee apua.

Minä en enää häpeä sitä, että tarvitsen sitä.

Siksi minä puhun.