Mie­len­ter­veys tar­vit­see oman mi­nis­te­rin

RKP:n kansanedustaja Henrik Wickström on ehdottanut, että seuraavassa hallituksessa olisi mielenterveydestä vastaava ministeri. Kannatan ajatusta. Mielenterveys on kasvanut niin suureksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, että sen pitäisi näkyä myös siinä, miten hallitus järjestää vastuunsa.

Kelan mukaan noin joka kolmas vuonna 1997 syntynyt nainen oli saanut 28 vuoden ikään mennessä mielenterveyteen tai neurokirjoon liittyvää sairauspäivärahaa, työkyvyttömyysetuutta tai kuntoutuspsykoterapiaa. Miehillä osuus oli noin 15 prosenttia. Kyse ei siis ole pienestä tai kaukaisesta ongelmasta.

Konk­reet­ti­sia toimia mie­len­ter­vey­den hyväksi

Vastuuministerin pitäisi huolehtia siitä, että apua saa ajoissa ja että matalan kynnyksen palveluita on saatavilla eri puolilla Suomea. Työssä pitäisi painottaa lasten ja nuorten mielenterveyttä, ennaltaehkäisyä ja työelämän kuormituksen vähentämistä.

Samalla pitäisi katsoa ongelmien taustalla olevia syitä. Toimeentulo, asuminen, koulutus, työolot ja yksinäisyys vaikuttavat kaikki ihmisen hyvinvointiin. Mielenterveyttä ei voi erottaa ihmisen muusta elämästä.

Tehtävään pitäisi valita henkilö, jolla on vahvaa tietoa mielenterveydestä ja palvelujärjestelmästä. Pelkkä poliittinen asema ei riitä. Päätöksenteossa pitäisi kuulla nykyistä enemmän myös alan ammattilaisia ja ihmisiä, joilla on omakohtaista kokemusta mielenterveysongelmista ja palveluista.

Leik­kaus­po­li­tiik­ka vai­keut­taa mie­len­ter­vey­den edis­tä­mis­tä

Samaan aikaan hallitus on leikannut sosiaaliturvaa ja sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusta. Vuonna 2026 STEA-avustuksia myönnetään noin 274 miljoonaa euroa, noin 30 miljoonaa euroa vähemmän kuin vuotta aiemmin. Vuodelle 2027 hallitus esittää jälleen merkittävää vähennystä.

Minusta tässä on selvä ristiriita. Jos haluamme ehkäistä ongelmia ajoissa, emme voi samalla heikentää niiden järjestöjen toimintaedellytyksiä, jotka tarjoavat ihmisille tukea ennen kuin tilanne kriisiytyy. Eikä toimeentulon heikentäminen ole mielenterveyspolitiikkaa. Epävarmuus siitä, riittävätkö rahat vuokraan, ruokaan ja lääkkeisiin, ei tee kenenkään elämästä helpompaa.

Hy­vin­voin­ti ei ole yksilön oma vastuu

Minua häiritsee ajatus siitä, että mielenterveysongelmat nähdään liian helposti yksilön omana ongelmana. Ihmiselle voidaan antaa neuvoja unesta ja stressinhallinnasta, mutta niillä ei ratkaista köyhyyttä, yksinäisyyttä tai kohtuutonta työkuormaa.

Vasemmistolaisesta näkökulmasta lähtökohta on selvä: ihmisen hyvinvointi ei saa riippua lompakon paksuudesta. Julkisten palveluiden pitää olla aidosti kaikkien saatavilla ja sosiaaliturvan pitää tarjota turvaa silloin, kun elämä ei kanna.

Uudessa-Seelannissa on jo oma mielenterveysministeri. Suomessa seuraavan hallituksen pitää tehdä asiasta päätös. Mielenterveysministerin virka on kirjattava seuraavaan hallitusohjelmaan ja sille on osoitettava riittävät resurssit. Tehtävään on valittava henkilö, jolla on vahva asiantuntemus mielenterveydestä ja kyky puolustaa palveluita myös silloin, kun niiden rahoituksesta päätetään.

Mielenterveys ei tarvitse enää uusia juhlapuheita. Se tarvitsee poliittista vastuuta ja tekoja.