Nuorten irtiotto ora­van­pyö­räs­tä on ra­ti­o­naa­li­nen reaktio riistoon

Moni vanhemman polven edustaja ja talousviisas tykkää päivitellä nykynuorten laiskuutta. Päivittelyyn liittyy aina sama katkeransävyinen tarina: ennen vanhaan tehtiin töitä valittamatta, otettiin vastaan mitä saatiin ja rakennettiin maata kurinalaisesti. Tässä moralisoinnissa piilee kuitenkin tietoinen valhe. Se maailma, jossa ahkeruuden luvattiin takaavan säällisen elämän, on lakannut olemasta. Jos sitä on koskaan työläiselle ollutkaan.

Moderni talousjärjestelmä on riisunut naamionsa. Se ei tarjoa nuorelle sukupolvelle edes sitä vähäistä vakautta, jota aiempien vuosikymmenten taistelut onnistuivat omistavalta luokalta repimään. Tänä päivänä nuorelle työntekijälle tarjotaan sen sijaan pätkätöitä, jatkuvaa epävarmuutta, alustatalouden riistoa, nollatuntisopimuksia sekä vaatimusta olla jatkuvasti tavoitettavissa.

Kun palkalla ei enää pysty kattamaan edes peruselämistä, kuten suurten asuntosijoittajien keinotekoisesti paisuttamia vuokria ja elinkustannuksia, on täysin luonnollista ja luokkatietoista, ettei tämä oravanpyörä kiinnosta. Ahkeruudesta on tehty työläiselle pelkkää tappiota.

Kyse ei ole siitä, etteivätkö nuoret haluaisi rakentaa yhteiskuntaa tai tehdä merkityksellistä työtä. Kyse on kollektiivisesta kieltäytymisestä. Nuoret kieltäytyvät olemasta pelkkää ilmaista polttoainetta ja lisäarvon tuottajia yritysten omistavalle luokalle. Karl Marx määritteli tämän ilmiön työn vieraantumiseksi. Kun työläisellä ei ole valtaa omaan työhönsä, sen välineisiin tai sen tuottamaan tulokseen, työstä tulee rangaistus ja pakkokeino.

Nuori sukupolvi on nähnyt vanhempiensa uupumukset, loppuunpalamiset ja sen kylmän todellisuuden, miten uskollinen työntekijä heitetään kadulle heti, kun kvartaalitulokset ja osakkeenomistajien osingot sitä vaativat.

Alus­ta­ka­pi­ta­lis­mi ja uudet riiston muodot

Talousjärjestelmä on ulottanut lonkeronsa syvälle digitaaliseen maailmaan. Kyse ei ole enää pelkästä perinteisestä tehdas- tai toimistotyöstä, vaan arjeksi on tullut kevytyrittäjyys ja erilaisten sovellusten kautta tehtävä silpputyö.

Tämä järjestelmä on rakennettu ovelasti. Se siirtää kaiken yrittäjäriskin, kuten sairauslomat, eläkkeet ja työvälineet, suoraan työntekijän harteille, mutta kerää itse kaikki voitot globaaleille suuryhtiöille. Tämä synnyttää uudenlaisen turvattoman työläisluokan, jolta on viety kaikki perinteinen työsuhdeturva, mutta jolta vaaditaan täydellistä joustavuutta.

Jatkuva ta­voi­tet­ta­vuus ja vapaa-ajan riis­tä­mi­nen

Älypuhelimet ja digitaaliset työkalut ovat murtaneet perinteisen kahdeksan tunnin työpäivän rajat. Työ ei lopu enää silloin, kun poistutaan työpaikalta. Sähköpostit, viestit ja odotukset jatkuvasta valmiudesta seuraavat mukana kotiin ja vapaa-ajalle.

Järjestelmä ei siis riistä työntekijää enää vain virallisella työajalla, vaan se on vallannut myös levon, ihmissuhteet ja vapaa-ajan. Työntekijän odotetaan muokkaavan koko elämänsä, persoonansa ja vapaa-aikansa markkinakelpoiseksi tuotteeksi, jota voi myydä eteenpäin.

Hy­vin­voin­ti­val­ti­on purku ja kat­ken­neet lu­pauk­set

Nuoret ovat menettäneet uskonsa siihen, että järjestelmä voisi korjata sisältäpäin pelkästään nykyisillä säännöillä. Aiempien sukupolvien kovalla työllä saavuttamat edut, kuten opintotuki, maksuton koulutus ja vahva sosiaaliturva, on pala palalta murennettu talouskriisien ja budjettileikkausten varjolla.

Hyvinvointivaltio oli loppujen lopuksi vain väliaikainen kompromissi kapitalismin ja työväenliikkeen välillä. Kun sosialistisen blokin luoma pelote ja vaihtoehto katosivat maailmankartalta, omistavalla luokalla ei ollut enää tarvetta joustaa. Alkoi historiallinen saavutettujen etujen takaisinvalloitus, joka kurjistaa nyt erityisesti nuorta sukupolvea.

Il­mas­tok­rii­si ja jatkuvan kasvun mah­dot­to­muus

Työn jatkuva tehostaminen ja pidentäminen sotii suoraan planeettamme rajallisuutta vastaan. Koko ajatus siitä, että meidän pitäisi painaa aina vain pidempää päivää ja tuottaa enemmän, on järjetön tilanteessa, jossa ympäristö kriisiytyy ympärillämme.

Talousjärjestelmän pakko jatkuvaan kasvuun kulkee käsi kädessä ihmisen loppuunpalamisen kanssa. Sama järjestelmä, joka riistää ihmisen henkiset ja fyysiset voimavarat loppuun saakka, riistää myös maapallon luonnonvaroja välittämättä seurauksista.

Kol­lek­tii­vi­nen vas­ta­rin­ta on ainoa tie ulos

Kun perinteinen, porvarillisen moraalikäsityksen ylläpitämä ahkeruuden myytti murenee, sen tilalle nousee terve luokkakantainen itsesuojeluvaisto ja järjestelmän kyseenalaistaminen. Työväenluokan nuoret asettavat oman hyvinvointinsa ja vapaa-aikansa etusijalle, koska he alkavat ymmärtää, että nykyjärjestelmässä työnantaja ei aja kenenkään muun kuin oman luokkansa etua.

On aika lopettaa nuorten syyllistäminen ja suunnata katseet ongelman todelliseen juureen: tuotantotapaan, joka asettaa voitot aina ihmisen edelle. Me emme tarvitse parempia joustovaroja tai kosmeettisia uudistuksia työpaikoille, vaan tarvitsemme talousjärjestelmän radikaalia muuttamista, jossa valta ja työn hedelmät kuuluvat niille, jotka sen työn tekevät.

Sillä loppujen lopuksi mikään yritys ei ole koskaan tuottanut yhtäkään euroa, senttiä tai hyödykettä ilman tekeviä käsiä. Koneet voidaan omistaa, mutta ihmishenkeä ei. Kun nuori sukupolvi kieltäytyy olemasta pelkkää tilastomerkintä tuottavuustavoitteissa ja ottaa aikansa takaisin, järjestelmä pysähtyy. Me emme ole täällä vain selviytyäksemme hengissä muiden rikastumista varten – me olemme täällä elääksemme. Ja se elämä alkaa siitä sekunnista, kun jätämme oravanpyörän pyörimään tyhjillään.