Ke­hi­ty­sa­pua on li­sät­tä­vä – ih­mi­s­ar­vo ei pysähdy val­ti­on­ra­joil­le

Julkisessa keskustelussa toistetaan usein ajatusta, että valtion pitäisi auttaa aina vain "omia ensin". Tämä oikeistossa suosittu ajattelutapa tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisen arvo riippuisi siitä, minkä valtion rajojen sisäpuolelle hän sattuu syntymään.

Rikkaiden maiden varallisuus ei ole syntynyt tyhjiössä. Länsimaat ovat hyötyneet vuosisatojen ajan köyhempien maiden raaka-aineista ja halvasta työvoimasta. Kun oikeisto vaatii leikkauksia kehitysapuun, se kieltäytyy ottamasta vastuuta tästä epätasa-arvoisesta järjestelmästä. Kehitysapu ei ole armopaloja tai hyväntekeväisyyttä, vaan maailman epäkohtien korjaamista. Siksi määrärahoja pitää leikkausten sijaan nostaa.

Lai­nan­hoi­to vie rahat sai­raa­loil­ta ja kou­luil­ta

Köyhien maiden ahdinko ei ole vahinko. Ne ovat joutuneet velkakierteeseen, jossa ne maksavat joka vuosi enemmän korkoja rikkaille maille ja pankkikonserneille kuin mitä ne saavat kehitysapuna takaisin.

Kun oikeisto vaatii näitä maitakin tekemään säästöjä omiin peruspalveluihinsa, kyse on epäinhimillisestä politiikasta. Oikealla kehitysyhteistyöllä autetaan näitä valtioita pääsemään irti velkaloukusta, jotta ne voivat rakentaa toimivan ja omavaraisen yhteiskunnan.

Tyttöjen koulutus muuttaa kaiken

Tehokkain tapa poistaa köyhyyttä on laittaa tyttöjen ja naisten koulutus kuntoon. Kun tyttö pääsee kouluun, lapsiavioliitot vähenevät, perheiden terveys paranee ja naiset pääsevät päättämään omasta elämästään.

Koulutus purkaa vanhoja valtarakenteita, jotka pitävät ihmisiä alistettuina. Kun oikeisto leikkaa kehitysavusta, se leikkaa suoraan tyttöjen koulutuksesta ja naisten oikeuksista.

Meidän ku­lu­tuk­sem­me mak­se­taan toisella puolella maailmaa

Ilmastokriisin seuraukset – kuten kuivuus ja ruokapula – osuvat rajuiten köyhimpiin maihin. Silti nämä maat ovat saastuttaneet kaikkein vähiten.

Rikkaiden maiden ylikulutus on synnyttänyt ilmastovelan, joka on maksettava takaisin. Kyse ei ole lahjoituksista, vaan korvauksesta aiheutetuista vahingoista. Rikkaiden maiden on rahoitettava puhtaita ratkaisuja ja sopeutumista siellä, missä ihmisillä ei ole siihen omia varoja.

Kyse on aina ar­vo­va­lin­nois­ta, ei rahan puut­tees­ta

Väite siitä, ettei kehitysapuun ole rahaa, on valhe. Sama oikeisto, joka leikkaa kehitysavusta, löytää helposti miljardeja sotavarusteluun, yritystukiin ja suurituloisten verokevennyksiin.

Kyse on siitä, mihin raha ohjataan. ​Jo murto-osa maailman asemenoista riittäisi poistamaan äärimmäisen köyhyyden ja takaamaan puhtaan veden kaikille.

Miten ke­hi­ty­sa­pua ja maailmaa pitää muuttaa?

Pelkkä nykytason säilyttäminen ei riitä. Meidän on tehtävä selkeitä muutoksia:

• Pidetään kiinni lupauksista: Suomen on nostettava kehitysapuun käytettävä summa sovittuun 0,7 prosenttiin maan tuloista. Lopetetaan kikkailu, jossa turvapaikanhakijoiden kotimaisia kuluja lasketaan mukaan kehitysapuun.
• Annetaan kohtuuttomat velat anteeksi: Rikkaiden maiden ja pankkien on annettava köyhimpien maiden velat anteeksi, jotta näillä mailla on varaa koulutukseen ja terveydenhuoltoon.
• Laitetaan suuryhtiöt verovastuuseen: Vahvistetaan kansainvälistä veroyhteistyötä ja pysäytetään voittojen siirtäminen veroparatiiseihin. Näin varmistetaan, että kehittyvät maat saavat pitää niille kuuluvat verotulot.
• Asetetaan yritykset vastuuseen tuhoista: Tehdään laki, joka pakottaa suuryhtiöt korvaamaan ihmisoikeusrikkomukset ja ympäristötuhot, joita ne tekevät rajojensa ulkopuolella.

So­li­daa­ri­suus ei katso passia

Politiikka, jossa ajatellaan vain "omaa kansaa ensin", opettaa meidät katsomaan toisten hätää pelkkien eurojen kautta.

Solidaarisuus ei pysähdy valtioiden rajoille. Kehitysapu, reilumpi maailmankauppa, ilmastorahoitus ja kansainvälinen yhteistyö ovat kaikki keinoja rakentaa maailmaa, jossa ihmisen mahdollisuudet eivät riipu syntymämaasta. Se on arvovalinta, jonka myös Suomen pitäisi tehdä.