Di­ag­noo­sin takana on ihminen: Mie­len­ter­veys on po­liit­ti­nen kysymys

Sanon sen suoraan heti alkuun: sairastan skitsoaffektiivista häiriötä. Se on vakava psyykkinen sairaus, joka yhdistää psykoottiset oireet ja mielialahäiriöt. Se on sairaus, josta vaietaan ja jota monet pelkäävät. Olen se ihminen, joka näkyy tilastoissa, mutta on harvoin itse äänessä.

Tänään minä puhun. Olen löytänyt elämälleni suunnan oikeudenmukaisesta politiikasta ja avoimesta mielenterveyspuheesta. Nämä kaksi kuuluvat yhteen, sillä mielenterveys on aina poliittinen kysymys.

Stigman varjossa

Vaikka puhe lievistä mielenterveysongelmista on lisääntynyt, vakaviin sairauksiin liittyvä leima eli stigma on yhä vahva. Se näkyy työelämässä, opinnoissa ja siinä, miten meitä kohdellaan palveluissa. Olen kokenut sen kaiken. Pahinta on sisäistetty häpeä: kun yhteiskunta hyljeksii, sairastunut alkaa itsekin uskoa, ettei hänellä ole arvoa. Silloin avun hakeminen viivästyy ja ihminen jää kotiinsa piiloon.

Minun häpeäni ei syntynyt minusta itsestäni. Se syntyi siitä, miten yhteiskunta kohtelee sairaita. Palveluita leikataan ja rahoitus hupenee. Mielenterveyspalvelujen osuus terveydenhuollon menoista on laskenut koko 2000-luvun. Nykyään vain puolet apua tarvitsevista saa tarvitsemaansa hoitoa.

Po­li­tii­kan vai­ku­tuk­set hy­vin­voin­tiin

Samaan aikaan Orpon ja Purran hallitus leikkaa lisää. Iskut osuvat kovimmin järjestöihin, jotka tarjoavat tukea silloin, kun julkinen terveydenhuolto pettää. Kun luen uutisia ylikuormituksesta, en näe numeroita. Näen itseni vuosia sitten: epätoivoisena jonottamassa apua, jota ei koskaan kuulunut.

Mielenterveys ja köyhyys kulkevat käsi kädessä. Jokainen leikkaus asumistukeen tai toimeentuloon on suora isku psyykkisesti sairaan ihmisen toipumiseen. Se on leikkaus minun elämästäni. En ole pelkkä diagnoosi, vaan ihminen, jolla on diagnoosi. Diagnoosin takana on ihminen, jolla on toiveita, ajatuksia ja ääni.

Tämä on minun ääneni, ja nyt minä käytän sitä.